Korkeimmalta oikeudelta ennakkoratkaisu pankin oikeudesta nostaa luoton marginaalikorkoa vakioehdon perusteella

Tapauksessa oli kyse pankin oikeudesta nostaa luoton marginaalikoron tasoa luottosopimukseen liitetyn vakioehdon perusteella. Vakioehdon mukaan pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjan allekirjoitushetkellä pankilla oli oikeus marginaalikoron nostamiseen. Tapauksessa marginaalikoron nostoa perusteltiin pankin toimesta finanssikriisin aiheuttamilla muutoksilla ja sillä, että vaihtuvakorkoisen antolainaustoiminnan viitekorkoon suhteutetut kustannukset olivat sopimuskaudella todennetusti nousseet.

KKO kiinnitti sopimusehdon oikeaa tulkintaa muotoillessaan huomiota sopimuksen solmimistilaisuuteen, osapuolten asiantuntemukseen, tyypilliseen riskinjakoon pankkiluottosopimuksissa, käytössä olleiden sanavalintojen merkityssisältöjen moninaisuuteen ja siihen, että kyseessä oli epäselvä, yksinomaan pankin hyväksi sopimuksentekohetkellä vallinnutta riskinjakoa muokkaava ehto. Korkeimman oikeuden mukaan keskeistä oli, miten luotonottajina olleet tahot olivat perustellusti käsittäneet ilmaisun ”varainhankinnan kustannukset” sopimusyhteydessään sopimuksen solmimisen hetkellä. Sen lisäksi, että oikeudessa pankin tuli kyetä näyttämään, että lainanottajan olisi tullut ymmärtää vakioehdon sanamuodon viittaavan varainhankintakustannusten tasoon ilman viitekoron vaikutusta, marginaalikoron nosto näiden lisääntyneiden varainhankintakustannusten perusteella tuli vielä erikseen perustella ja pankin tuli kyetä osoittamaan, ettei varaihankintakustannusten nousu ollut ennakoitavissa sopimusta solmittaessa.

Tuomion mukaan vakioehtoon perustuvan korkotason korottamisen edellytykset jäivät uupumaan kuitenkin jo vakioehdon sanamuodolle annettavan vakiintuneen oikeuden mukaisen tulkinnan vuoksi. Pankki ei ollut kyennyt asian oikeuskäsittelyn aikana osoittamaan, että lainanottajien olisi lainasopimusta solmiessa tullut saada ehdosta käsitys, jonka mukaan varainhankinnan kustannusten nousu viittasi vain johonkin yksittäiseen pankin varainhankinnan kuluerään tai tiettyyn osaan varainhankintakokonaisuudessa. Sen sijaan lainanottajat olivat perustellusti voineet käsittää ehdon siten, että se viittasi pankin varainhankintatoiminnan kustannuksiin kokonaisuudessaan mihinkään tiettyyn menoerään viittaamatta. Nämä kustannukset kokonaisuudessaan, viitekorkovaikutus huomioiden, olivat laskeneet pikemmin kuin nousseet. Pankki velvoitettiin korvaamaan lainanottajille marginaalikoron nostona perimänsä määrän tuottokorkoineen.

Ratkaisu: KKO 2016:10